Viimeinkin tämä "purkautuskanava" tuli käyttöön.

Minä olen siis viimeisiä työvuosiani pakertava vanhusten hoitaja, joka otin vuoden vuorotteluvapaata viettääkseni aikaa muistisairaan omaiseni kanssa maaseutukaupungin sivukylällä kaukana kaikesta. Hiukan liioittelin, onhan tästä bussiyhteys arkisin tunnin välein kaupunkiin ja pois ja kylällä on 2 kauppaa, pari baaria ja kirjasto sekäpaljon kävelyteitä. Kaupungin palveluista aikuisten sivistyspuolella ei voi juuri puhua. Hirveän monet asiat joutuu hakemaan reilun 20 kilsan päästä kaupungista, mitä hankaloittaa autottomuus. Nämä kylät selkeästi toimivat autonomistajien  ehdoilla. Toivottavasti ajan saatossa löytyy kanavat, joitten kautta oppii hoitelemaan asiat. 

Sinänsä oleminen ja elämä on kiireetöntä ja leppoisaa, kun vain huolehtii vanhuksen ruokailut  suurinpiirtein säännöllisesti. Omia tavaroita en ole saanut tänne vielä riittämiin ja käsillä tekemisen puute on jo alkanut vaivata. Ulkoilu on oikeastaan ainoa kodin ulkopuolinen harrastus, mihin täällä on jatkossa mahdollisuus, muutaman viikon on vielä mahdollista käydä kansalaisopiston kudontaryhmässä. Olen nyt totutellut elämään säännöllistä elämää ilman töitä. Ihaninta on, kun ei väsytä, jaksaisi iltaisinkin muutakin kuin torkkua sohvalla. Töihin ei muuta kaipausta ole kuin työyhteisön puute. On vähän niinkuin olisi yhtäkkiä humpsahtanut autiomaahan ihmiskontaktien suhteen. Ja muukin elämä samalla jäänyt säästöliekille. En voi sanoa olevani onnellinen paluumuuttaja tultuani tänne nuoruusajan koulukylälleni, jossa olen lopettanut kouluni 40 v sitten ja  josta on ihan yhtä pitkä matka kuin ennenkin ihmisten ilmoille ja tapahtumien pariin. 

Hiukan minulla oli ennakkoon leppoisampi kuva elämisestä muistisairaan vanhuksen kanssa lyhyitten vierailujen ja lukuisten pitkien puheluitten perusteella. Päivät sujuvat ihan mukavasti syöden, kahvitellen ja telkkaria katsellen. Tiskaaminen onnistuu vielä hyvin, ja pyykkien kuivumaan laitto ja taittelu, mutta  vaate- ja astiakaappien järjestys ei enää onnistu. Ulos ei voi sitten milllään lähteä, kun juuri silloin on aivan mahdottoman väsynyt ja huono olo. Olin kuvitellut, että iltalevottomuus tasaantuisi,kun pitempään viivyn. Se vaan on todettava, että se kuuluu taudinkuvaan ja on tullut jäädäkseen. Ehkä siihen on mahdollista jollain lääkityksellä saada helpotusta, mutta yksi kokeiltu lääke vei paitsi harhat myös iltayön unet.  Ylenaikainen väsymys vaan lisääntyy ja sänky vetää puoleensa paitsi aikaisesta illasta pitkälle aamuun myös suurimman osan päivästä. Jotenkin vielä menisi, jos riittäisi, että vanhus käy nukkumaan silloin kun väsyttää,mutta kun minunkin pitäisi mennä samaan aikaan ja sammuttaa kaikki valot. Kun en sitä tee, ei vanhuskaan voi nukkua ennen kuin näkee valojen sammuvan. Hirveän vaikeaa tuntuu olevan hahmottaa, että olen täällä ollut jo viikkoja ja edelleen täällä olen ja jään iltaisin yöksikin. Petivaatteet ja peitot pitää tarkistaa sillointällöin ja samoin varmistaa, että löydän ruokaa ennen nukkumaan menoani. Äiti on aina äiti.